Keskeneräisyyden sietämisestä

Kun toivoo itselleen lisää kärsivällisyyttä, huomaa päässeensä tilanteeseen, jossa sitä todellakin voi harjoitella! Täytyy siis varoa mitä toivoo; se voi toteutua. Kärsivällisyyttä olen opetellut perhearjessa, etenkin kun koliikkiset tai muutoin vain vahvatahtoiset kaksoset olivat pieniä ja aiheuttivat erinäisiä vaikeasti hallittavia tunnereaktioita yötä päivää kolmen vuoden ajan. Kärsivällisyys tai sen puute tulee vastaan päivittäin myös toisessa muodossa taidehuoneella.

Ideoiden maailma on valmis ja auvoinen, ja joskus sieltä laskeutuminen konkretiaan aiheuttaa hammasten kiristystä. Välineiden kanssa putjaaminen on joskus työlään hidasta ja siksi turhauttavaa. Öljyväreillä työskentely ja tietynlaisen piirustuksellisen laadun vaatimus lisää työskentelyyn vaadittavaa kärsivällisyyttä, mutta kaikki tämä kuuluu asiaan ja siksi ajalliseen hitauteen suhtautuminen käy helpommin. Vaikeampaa on sietää virheiden korjaamisesta aiheutuvaa pitkittymistä, ja sitä jos alkuperäinen idea ei näyttäisikään tulevan ilmi jo tehdyssä taulussa ja jotain täytyy ottaa uudestaan työn alle. Kuluneen syksyn haasteena on ollut erityisesti keskeneräisyyden sietäminen. On taito osata suhtautua keskeneräiseen tauluun, ideaan, taitoon, ylipäätään keskeneräiseen ihmiseen kärsivällisyydellä.

Ajan askelmat” tai ”Stairway of time”- taulu, niin kuin se on sivuillani englanniksi nimetty, on ollut teemansa mukaisesti aikaa vievä työ. Sen parissa olen pohdiskellut tätä keskeneräisyyden sietämistä. Sitä, kun sisäinen horisontti osoittaa jo valmiiseen, mutta käytännössä toteutuminen odottaa vielä itseään. Taulun sisäinen maailmakin johdattaa näihin aatteisiin. Keskellä avautuu jo fantastinen maisema vuorineen, mutta portaat houkuttelevat kurkistamaan yhä uusien mutkien taa. Ollaan menossa jonnekin, mutta kun katse siirtyy ylös, nähdään, että katsoja itsasiassa onkin jo sisällä. Seuraava samaa aihetta lähestyvä, vielä viimeistelemätön työ, odottaa taidehuoneella. Siinä on jonkinlainen sisäänkäynti kuvan keskellä, mutta toisaalta löytyy viitteitä, siihen, että katsoja olisi jo sisällä. Nyt joudutte vielä kärsivällisesti odottamaan työn näkemistä :)!

Se, mikä tässä on käsillä, ei yleensäkään riitä. Ja hyvä niin, muutos ja oppiminen kun ovat uteliaisuudesta riippuvaisia. On kuitenkin nähtävä tämän hetken arvo, vaikka seuraavassa hetkessä odottaisi se enemmän tunteissa painoarvoa saava unelma.

Läsnäolosta, tämän hetken arvostamisesta, mindfullnessista ja pyhästä huolettomuudesta minulla ei ole uutta sanottavaa. Kaikesta on kirjoitettu jo niin hienosti moneen otteeseen. Eräs käsitteellinen väline, joka on minua auttanut, on kuitenkin tässä yhteydessä mainittava. Se on Heideggerin mystikko Eckhartilta lainattu ”silleen jättäminen” (Gelassenheit).  Heidegger pohti sen avulla ajattelun ymmärtämistä ja kykyä avautua itse olemiselle, kuuntelulle ja odotukselle. Jos aikoo ajatella ajattelemista eli tavoittaa ajattelun itsensä, on luovuttava ajattelusta. Tässä kontemplaation käsite muistuttaa itsestään. Edellisessä blogitekstissä käsittelin sitä enemmän. Luovaan työskentelyyn yhdistettynä silleen jättämisen idea auttaa sikäli, että keskeneräisyys voidaan nähdä itsessään arvokkaana ominaisuutena, jossa oleminen tai työn toteutuminen on jatkuvassa tulemisen tilassa ja sellaisenaan hyvä. Mahdollisuudet mihin vain ovat auki.

Olen ehkä lopultakin hyväksynyt sen, että aina se hienoin työ, koko olemiseni ja ajatteluni kulminoiva mestariteos, on loppuun asti tulemisen tilassa. Se ei koskaan toteudu, mutta itse prosessi on tärkeä, ja jokainen taulu on ehkä osa sitä isoa kokonaisuutta, joka lopulta muodostaa jotain olleellista. Siviiliminän keskeneräisyydet ovat vielä taiteellisia utopioitakin kauempana toteutumisesta. Joskus mietin, mitä järkeä on kurkottaa kohti jotakin, mikä ei koskaan tule toteutumaan. Silti minussa itää joku hullu usko ja saa minut aina yrittämään uudestaan. Jokainen uusi valkoinen kangas on täynnä toivoa. Tämä keskeneräisyys on mahdollista hyväksyä. Jättää silleen.