Blogi

 

 

Taulu on valmis sitten kun se on päässyt omaan kotiin

Työntäyteinen talvi on takana.
Kodin seinät kaikuvat tyhjyyttään. Taulut on ripustettu odottamaan kesän kävijöitä Mäntyharjulle Taidekeskus Salmelaan.

Tekijä ei voi katsoa valmista taulua muistamatta työprosessia. Maalaus muistuttaa kaikista työvaiheista, joita käsityönä rakennettuun tauluun on kuulunut. Lopputuloksessa tekijä näkee kaikki ne ilon ja epätoivon hetket, joiden läpi on kuljettu. 

Tarjoilen tässä koosteen kauden some-kuvista ja prosesseista. Instagramissa ja facebookissa työskentelyäni voi jatkossakin seurata reaaliajassa.


Tämän kauden teoksiin sain ensiluokkaiset kiilapuut isäni rakentamana. Oma osuuteni alkaa kokoamisella, pellavan pingottamisella ja liimauksella. Märkä pellava tuoksuu voimakkaasti työltä ja muhevalta luonnolta. Siihen on hyvä istuttaa idean siemeniä kasvamaan. Taulupohjaan tulee 4-6 gessokerrosta, jokaisen jälkeen hionta ja alun lopuksi pohjaväri.

Ensimmäinen kerros on abstrakti, sellaisenaan kaunis maalaus. Ihailen abstrakteja pintoja aikani ja vähitellen niistä alkaa löytyä innostavia yksityiskohtia; tähän voisi tulla vuori, tässä näkyy vesiputous, tuohon tulee omena ja niin edelleen. Tärkeää on olla korjaamatta "virheitä" työn alussa. Virheet ovat tärkeitä! Ne täytyy antaa olla näkyvissä! 

Inspiraatiota kävin hakemassa Pietarista. Kiitos äidille, joka retken järjesti ja sen mahdollisti! 
Kuviin päätyi myös kahvihetki keskellä talvea viidakossa, Talvipuutarhassa. 

Innostuin etsimään tauluihini lintuja, jotka ovat uhanalaisia tai vähenemässä. Yksi on tämä vihreä papukaija (Orange-belled parrot) Australiasta, joita on jäljellä luonnossa enää vain 14 yksilöä wikipedian mukaan. Osa linnuistani ottaa kantaa luonnon monimuotoisuuden puolesta, osa on keksittyjä, estetiikka edellä maalattuja hybridejä. Linnut ovat ihania, jokaisesta paikasta löytyviä, toisesta todellisuudesta muistuttavia eläimiä! Ihmettelen paraikaa sepelkyyhkypariskunnan pesimistä työhuoneeni pihalla, kolmen metrin päässä ikkunastani. Elähdyttävä, laulava ja kujertava todellisuus!

 

Jokainen työ on maalarille mahdollisuus kasvaa ihmisenä.

 

Taulun maalaaminen on joka kerta seikkailu. Alussa ei koskaan tiedä mihin päätyy ja tekijälle matkanteko on oikeastaan tärkeämpää kuin lopputuolos. Sykyn alussa oli pakko maalata vuoria. Etukäteen en tiennyt mitä vuorien lisäksi tauluun tulee. Muutaman viikon vuoret vartioivat keittiötämme ja kun se seuraavan kerran tuli työhuoneelta takaisin, oli riikinkukko valloittanut maiseman. 

 

Maalaus on siitä erikoinen esine ja kiitollinen hankinta, että se ei vie tilaa kuten muut kodin esineet. Päinvastoin se tuo tilaa lisää! Se on ikkuna toiseen todellisuuteen. 

 

Tänä talvena olen pyrkinyt astumaan sopivasti epämukavuusalueille ja etsimään uusia rajanylityksiä. Graafisia rajoja väreille, rohkeasti silleen jättämistä, tarpeen mukaan nopeaa tai hidasta, tummaa tai vaaleaa, piirustuksellista viivaa, liukuvaa maalia, räiskettä. Suunnittelemattomuus on ollut erittäin tärkeää tällaiselle kontrolliin pyrkivälle pedantikolle. Maalauksen äärellä voi kehittää niin monia hyveitä kuin vain keksii.

 

Maalatessa kehittyy kärsivällisyys, huumori, armollisuus, ongelmaratkaisukyky, rohkeus, mielikuvitus, keskittymiskyky, empatia, itseymmärrys...

 

Pelko epäonnistumisesta joutuu joka päivä uudestaan maalausrättien kera roskiin. Puhumattakaan taiteen muista terapeuttisista vaikutuksista. Jos luovan elämän mahdollisuudet kiinnostavat suosittelen enemmän kuin lämpimästi Elisabeth Gilbertin Big Magic -kirjaa. Se innostaa luovaan elämään, olipa leipätyö mikä hyvänsä. 

Onnistumisen tunne on sitä parempi, mitä vaikeampi rajan ylitys on ollut kyseessä. Uskallanko, kehtaanko, pitäisikö, voisinko? Päätöksiä ja heittäytymistä. 


Työskennellessäni olen taltuttanut tietoista minääni antamalla sille muuta askarreltavaa. Maailman vallankumousten historia, Rooman historia, Sarasvuon juttelut, vieraan kielen kuuntelu: kaikki palvelevat samaa asiaa. Tietoinen minä on kuin levoton lapsi autossa. Se tarvitsee jotakin johon keskittyä. Pääsen siten työskentelemään rauhassa, ilman liiallista kontrollia, sisäisen minän kanssa kahdestaan. Meillä on usein ajattomia flow -hetkiä sillä välin kun tietoinen minä oppii demokratian syntyhistoriaa tai kuuntelee politiikan ajankohtaisohjelmia. 

 

Jotakin yhteiskunnan polarisoituneesta tilanteesta on päässyt tihkumaan intuitiivisen tekemisen puolellekin.

On ollut hedelmällistä maalata lintuja ja kaloja samaan maisemaan juuri tänä aikana.

 

Milloin työ on valmis?

Opiskeluaikana se oli vaikea kysymys. Nyt intuitio ratkaisee tai käytäntö. Näyttelyt seuraavat toisiaan ja teoksilla on deadline. Kysymys on vaihtunut muotoon: Milloin tiedän, että maalaminen pitää lopettaa? Sitten kun uusi taulu vaatii enemmän huomiota kuin vanha. Sitten kun olen kylläinen. Sitten kun mikään ei häiritse liikaa. Kun taulu on tarpeeksi hyvä.

Taulu on oikeastaan valmis vasta kun se on päässyt omaan kotiin. Lemmikkien kasvattajat ymmärtävät tämän. Pentu syntyy ja kasvaa alun tärkeimmät hetket kasvatuskodissa emonsa luona, mutta rakkaaksi lemmikiksi, siihen rooliin johon se on tarkoitettu, se pääsee vasta lopullisessa kodissaan. Ja sittenkin prosessi jatkuu. Taulu itsessään säilyy muuttumattomana (kiitos ensiluokkaisten materiaalien), mutta tulkinta kuvasta vaihtelee elämäntilanteen mukaan. Maalaus osana kodin arkea jatkaa olemassaoloaan eri muodoissaan siellä missä katsojissa syntyy uusia tulkintoja ja elämyksiä.

Tämä laulu on soinut viimeaikoina usein työhuoneella. 
 

Thomas Jack: Rivers

https://youtu.be/MFQQcPIrCmg

 

We're like rivers in the night
I go left and you go right
We'll find on the other side
Who we are, who we are
Wish me luck and give me hope
Give me sunlight to my day
Turn it into gold
Carry on, carry on


We'll take these broken souls
Make them as good as new
Put them together into something we could never lose
We're rivers in the night
I go left and you go right
We'll find on the other side
Who we are, who we are


We can make it into something beautiful
Yeah, we don´t have to try
We can make it into something wonderful
We'll never say goodbye


 

Prosessi

Miten jostakin taulusta tulee sellainen kuin siitä tulee? Prosessi on käsite, jonka kautta voidaan tarkastella kysymystä lähemmin. 


Taidemaailma -käsitteen isä Howard S. Becker on nyttemmin pohtinut kollegoiden ja taiteilijoiden kanssa yksittäisen taideteoksen sosiologiaa. Kirja, jossa näitä pohdintoja avataan, on ”Art from Start to Finish” (edit. Howard S. Becker et. al. 2006), ja jonka herättämiä ajatuksia seuraavassa jäsentelen.

Taideteos ei ole vain yksilön oma projekti. Yhden teoksen syntyyn ovat vaikuttaneet lukemattomat ihmiset ja ilmiöt. Tämä on ilmeistä joukkuelajeissa, kuten konserttimusiikissa tai elokuvien kohdalla, mutta myös näennäisten yksilölajien, kuten maalaamisen kohdalla, on sosiaalinen todellisuus monimutkaisempi kuin äkkiseltään ajattelisi.

Aloitetaan vaikkapa fyysisten olosuhteiden mahdollistajista. Materiaalien tuottajista, arkkitehdeistä ja työskentelytilan putkimiehistä, joita viimeksi mainittuja tosin odottelen omalle työhuoneelleni kärsivällisesti vettä kotoa kantaen. Tosiaan, joskus asiat tapahtuvat, eivät muiden avulla, vaan heistä huolimatta! Jopa virkistävän kokemuksen olotilan minulle antanut kahvinviljelijä on mukana tauluuni johtaneessa prosessissa, jos vaikuttimia laajennetaan tarpeeksi pitkälle.

Materiaalisten olosuhteiden lisäksi voidaan vain arvailla niitä tekijään psyykkisesti vaikuttaneita tahoja, jotka ovat edesauttaneet kyseisen taulun syntyyn. Ympäröivän visuaalisen kulttuurin ammattilaiset, elokuvatekijät, mainostajat ja muut taiteilijat kautta historian voidaan kuvitella työpöytäni ympärille, saatikka sitten ne puhujat, muusikot, kirjailijat ja akateemikot, joita luureistani pitkin päivää kuuntelen. Se, mitä kuuntelen, ja millaisia vaikutteita haen, on tietenkin oma valintani. Millä perusteella ja kuinka tietoisesti tätä valikointia teen olisi oma sivupolkunsa.

Entäpä se oman pään sisäinen sosiaalinen ympäristö, se kuviteltu yleisö, jolle taulujani kuvittelen joskus näkevän? Sen vaikutuksen analysointiin tarvittaisiin kokonainen päiväkirja! Siellä ovat edustettuina myös minän eri puolista ja läheisistä perheen jäsenistä ja ystävistä koostuva raati, joita täytyy aika ajoin tuuppia olemaan hiljaa. Tulee mieleeni romanttinen draama-komedia ”Tarina meistä kahdesta”, jossa Bruce Willis:nja Michelle Pfeifferin näyttelemä pariskunta joutuu tilanteeseen, jossa aviovuoteessa ei ollakaan vain kahdestaan, vaan keskustelussa ovatkin mukana molempien kuvitteelliset vanhemmat. Oiva kuvaus pitkästä liitosta ja sen sosiaalisista kiemuroista!  Se, ketä taidehuoneella ensisijaisesti kuuntelen, ja jonka  kuulemista joka päivä täytyy herkistyneenä harjoitella, on tietenkin oma intuitio, mutta mistä kaikesta se sitten koostuukaan! 

Voidaan ajatella, että jos olisin aloittanut maalauksen eri päivänä tai vaikka vain eri hetkenä sinä päivänä, se ei olisi sellainen kuin mitä siitä tuli. Vain mielikuvitus on rajana sille, mitä kaikkea on pitänyt tapahtua tai jäädä tapahtumatta, keitä olen tavannut tai millä tuulella läheiseni tai minä olen ollut, että juuri se teos on muodostunut juuri sellaiseksi kuin se on. Tässä mielessä jokainen taideteos on sosiaalisen konstruktion tuote.

Nyt voisi vaikuttaa siltä, että taiteilija on loputtomiin tuuliajolla kaikenlaisten vaikuttimien ja tiedostamattomien ohjureiden vietävänä. Näin varmaan onkin osittain. Siitäkin voisi tuo uusi, vastasyntynyt maalaus ”Vapauteen sidottu” kertoa. Mutta totuus on teoriaa ihmeellisempää.  Kontrollin, sisäisen tarinan esittämisen ja herkän vaikutteille alttiina olemisen välillä tasapainottelu on taitolaji.  Olen joskus miettinyt lentäjiä suhteessa autoilijoihin: kuinka monta eri suuntaa ja kallistuskulmaa heidän on otettava huomioon liikenteessä! Taiteilijan osa on jokseenkin rinnastettavissa tähän. Ja sitten on se autopilotin mahdollisuus.  

Tämä perhosefektiksikin kutsuttu ilmiö pätee taiteen ulkopuolellakin -yllätys yllätys! Kuinka monimuotoisen kudelman jäseniä olemmekaan! Se joka uskoo suureen Kapellimestariin, jolla on kaikki nämä ohjat käsissään saa ihmetykselleen ja kiitokselleen lisää pontta. Ja ne kenen todellisuudessa asiat vain tapahtuvat, ilmiö lienee vieläkin ihmeellisempi. Joka tapauksessa on huomion arvoista kuinka merkityksellistä, sanon uudestaan painokkaasti: merkityksellistä!  jokainen pienikin asia ja teko on meidän sitä ehkä tietämättä. 

Luova ihminen

Luin eräästä fiktiivisestä romaanista mielenkiintoisen ajatuksen. Siinä opettaja antoi oppilaalleen tehtävän miettiä miksi Jumala sanoi Genesiksessä jokaisen luodun kohdalla: "ja niin oli hyvä", mutta ihmisen luotuaan ei tätä kommenttia tullut- Eikö ihminen sitten ollut hyvä? Vai eikö Jumala ollut tyytyväinen tekemäänsä? Kirjassa oppilas etsii ja lopulta löytää vastauksen:

Ihminen ei ole vielä valmis! Ihminen on saanut elämäntehtäväkseen kehittää itseään kohti sitä lopputulosta, johon hänet on tarkoitettu.

Mielenkiintoinen aihe ja uppoaa nykyihmiseen, jonka isoin haaste on pysyä ajassa ja kaiken tasalla, niin kyvyiltään kuin tiedoiltaankin. Moraalinen ja "henkinen" kasvu ovat tietenkin näin humanistin näkökulmasta niitä, joita sietäisi kehittää itse kunkin. Itselle tämä tarkoittaa konkreettisesti oman navan ulkopuolelle suuntaavaa havainnoimis- ja reagointikykyä. "Meidän, ei minun, parhaakseni"! 

Taiteilijana ajatus ihmisen luomistyön epätäydellisyydestä suuntaa mietteet taiteen isoon merkitykseen; siihen mikä on luovan työn punainen lanka, miksi se on niin erityistä? Ihminenhän käyttää luovuuttaan monella muullakin tavalla kuin vain taiteessa. Taide on kuitenkin siitä erityinen, ettei sitä tarvitse tehdä tai tuottaa, toisin kuin asumuksia tai ravintoa. Se on vapaaehtoista, mutta luontaista, kuten leikki. Teema sulahtaa jo valmiiseen ajatuslokerooni siitä, että taide on luomistyön jatketta. Toteutamme sen kautta Jumalan kuvana olemista, uutta luovana ja itselleen tekemistä keksivänä olentona.

Hedelmä kertoo puusta kaiken oleellisen. Siksi tuotos, taide on niin merkittävää; teos on itsetuntemuksen lähde. Peilinä taide voi toimia tietenkin tekijälle itselleen, mutta toteutan tässä äsken mainittua oman itsen ulkopuolelle katsomista enkä jumiudu itseanalyysiin. Taidetta on pidetty yhteiskunnan peilinä, ja aatehistorian tutkimuksen kohteena se onkin mielenkiintoinen. Yksittäisen ihmisen kohdalla, taiteen peilaava vaikutus on niissä katsojan kokemuksessa ja ajatuksissa, joita teos herättää. Niiden avulla voi herätä miettimään miksi huomio kiinnittyy tiettyyn tauluun tai taulun osaan? Miksi joku värimaailma vetää toisia enemmän puoleensa? Mikä katsojan elämäntilanteessa avautuu tarkasteltavaksi heränneestä tunteesta tai kiinnostuksesta? Näin päästään lähelle taideterapiaa. Kodin seinälle hankittu teos elää tätä terapeuttista peili-elämäänsä parhaalla mahdollisella tavalla. Taulu muuttuu oman mielentilan mukaan. Leikkimielisesti ajatellen: siitä voi tarkastaa, missä nyt mennään ja mitkä asiat taulussa nyt kiinnostavat tai häiritsevät.   
 
Tekijän näkökulmasta katsottuna, ei pelkästään maalari muokkaa taulua, vaan taulut muokkaavat myös maalaria. Se, minkä äärellä aikansa viettää, ei voi olla vaikuttamatta tekijäänsä. Tämä on myös valintakysymys. Vaikka elämän rajutkin varjot välillä lankeavat, ei niitä halua jäädä tutkimaan liian pitkäksi aikaa. 

Palataan vielä Genesikseen. Romaanissa esiintyvällä opettajalla oli jäänyt jotain huomaamatta. Ihmisen luotuaan: ”… Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.” (1. Moos: 1:31.) Tämä tietenkin ennen syntiinlankeemusta, mutta ei siitä nyt enempää tällä kertaa.    

Keskeneräisyyden sietämisestä

Kun toivoo itselleen lisää kärsivällisyyttä, huomaa päässeensä tilanteeseen, jossa sitä todellakin voi harjoitella! Täytyy siis varoa mitä toivoo; se voi toteutua. Kärsivällisyyttä olen opetellut perhearjessa, etenkin kun koliikkiset tai muutoin vain vahvatahtoiset kaksoset olivat pieniä ja aiheuttivat erinäisiä vaikeasti hallittavia tunnereaktioita yötä päivää kolmen vuoden ajan. Kärsivällisyys tai sen puute tulee vastaan päivittäin myös toisessa muodossa taidehuoneella.

Ideoiden maailma on valmis ja auvoinen, ja joskus sieltä laskeutuminen konkretiaan aiheuttaa hammasten kiristystä. Välineiden kanssa putjaaminen on joskus työlään hidasta ja siksi turhauttavaa. Öljyväreillä työskentely ja tietynlaisen piirustuksellisen laadun vaatimus lisää työskentelyyn vaadittavaa kärsivällisyyttä, mutta kaikki tämä kuuluu asiaan ja siksi ajalliseen hitauteen suhtautuminen käy helpommin. Vaikeampaa on sietää virheiden korjaamisesta aiheutuvaa pitkittymistä, ja sitä jos alkuperäinen idea ei näyttäisikään tulevan ilmi jo tehdyssä taulussa ja jotain täytyy ottaa uudestaan työn alle. Kuluneen syksyn haasteena on ollut erityisesti keskeneräisyyden sietäminen. On taito osata suhtautua keskeneräiseen tauluun, ideaan, taitoon, ylipäätään keskeneräiseen ihmiseen kärsivällisyydellä.

Ajan askelmat” tai ”Stairway of time”- taulu, niin kuin se on sivuillani englanniksi nimetty, on ollut teemansa mukaisesti aikaa vievä työ. Sen parissa olen pohdiskellut tätä keskeneräisyyden sietämistä. Sitä, kun sisäinen horisontti osoittaa jo valmiiseen, mutta käytännössä toteutuminen odottaa vielä itseään. Taulun sisäinen maailmakin johdattaa näihin aatteisiin. Keskellä avautuu jo fantastinen maisema vuorineen, mutta portaat houkuttelevat kurkistamaan yhä uusien mutkien taa. Ollaan menossa jonnekin, mutta kun katse siirtyy ylös, nähdään, että katsoja itsasiassa onkin jo sisällä. Seuraava samaa aihetta lähestyvä, vielä viimeistelemätön työ, odottaa taidehuoneella. Siinä on jonkinlainen sisäänkäynti kuvan keskellä, mutta toisaalta löytyy viitteitä, siihen, että katsoja olisi jo sisällä. Nyt joudutte vielä kärsivällisesti odottamaan työn näkemistä :)!

Se, mikä tässä on käsillä, ei yleensäkään riitä. Ja hyvä niin, muutos ja oppiminen kun ovat uteliaisuudesta riippuvaisia. On kuitenkin nähtävä tämän hetken arvo, vaikka seuraavassa hetkessä odottaisi se enemmän tunteissa painoarvoa saava unelma.

Läsnäolosta, tämän hetken arvostamisesta, mindfullnessista ja pyhästä huolettomuudesta minulla ei ole uutta sanottavaa. Kaikesta on kirjoitettu jo niin hienosti moneen otteeseen. Eräs käsitteellinen väline, joka on minua auttanut, on kuitenkin tässä yhteydessä mainittava. Se on Heideggerin mystikko Eckhartilta lainattu ”silleen jättäminen” (Gelassenheit).  Heidegger pohti sen avulla ajattelun ymmärtämistä ja kykyä avautua itse olemiselle, kuuntelulle ja odotukselle. Jos aikoo ajatella ajattelemista eli tavoittaa ajattelun itsensä, on luovuttava ajattelusta. Tässä kontemplaation käsite muistuttaa itsestään. Edellisessä blogitekstissä käsittelin sitä enemmän. Luovaan työskentelyyn yhdistettynä silleen jättämisen idea auttaa sikäli, että keskeneräisyys voidaan nähdä itsessään arvokkaana ominaisuutena, jossa oleminen tai työn toteutuminen on jatkuvassa tulemisen tilassa ja sellaisenaan hyvä. Mahdollisuudet mihin vain ovat auki.

Olen ehkä lopultakin hyväksynyt sen, että aina se hienoin työ, koko olemiseni ja ajatteluni kulminoiva mestariteos, on loppuun asti tulemisen tilassa. Se ei koskaan toteudu, mutta itse prosessi on tärkeä, ja jokainen taulu on ehkä osa sitä isoa kokonaisuutta, joka lopulta muodostaa jotain olleellista. Siviiliminän keskeneräisyydet ovat vielä taiteellisia utopioitakin kauempana toteutumisesta. Joskus mietin, mitä järkeä on kurkottaa kohti jotakin, mikä ei koskaan tule toteutumaan. Silti minussa itää joku hullu usko ja saa minut aina yrittämään uudestaan. Jokainen uusi valkoinen kangas on täynnä toivoa. Tämä keskeneräisyys on mahdollista hyväksyä. Jättää silleen.   

ihmisenä olemisen kokemuksesta ja taiteesta

 

Olen kiertänyt taiteen hämärillä, välillä häikäisevän kirkkailla mailla kehää käytännön työn ja ymmärtämisen yrittämisen laaksossa viisitoista vuotta. Polku on vienyt niin taiteen markkinoiden ja glamourin ytimeen kuin käytännön pölyiseen työpajaankin. Myös niille reunamaille, missä taiteen olemassaolon edellytykset luodaan, välineiden ja resurssien, poliittisten ja sosiaalisten järjestelmien lähiöihin. En ole asettunut houkuttelevaan akateemiseen näköalatorniin, mutta sen verran usein siellä olen vieraillut, että osaan kivuta askelmat uudestaan ylös kun tarve vaatii. Olen tarponut diskurssien, kielipelien ja pääomien mättäiköillä ja poiminut kultaisia ajatushippuja vakan täyteen. Käytännössä tämä tarkoittaa 7-8 työsuhdetta taiteen alaa hyödyntävien tahojen kanssa, kuudesta eri yliopistosta kerättyjä opintopisteitä ja pariakymmentä näyttelyä. Nyt on aika vetää henkeä ja piirtää karttaa sanoilla ja kuvilla siitä mitä matkoillani olen oppinut. Aloitetaan alusta, ytimestä.


Alussa oli taito ja sen mukanaan tuoma hämmästys, ihmetys ja ihailu. Kiinnostus kuvan tekemiseen kasvoi kaksitoistavuotiaan asiaankuuluvalla hartaudella nopeasti ja viidentoista iässä olin varma, että kohtalonani olisi seurata suurten taiteilijoiden jalanjäljissä kohti tuntematonta.

Kuitenkin minua on jatkuvasti häirinnyt se, etten ymmärrä taidetta. Mitä järkeä siinä on? Ketä se hyödyttää ja miksi juuri minä tekisin lisää kuvia jo sitä yltäkyllin sisältävään kulttuuriimme? Näine epäilyksineni en ole siis lainkaan osa sitä taideuskovaisten joukkoa, joka pitää taidetta kuin taidetta arvokkaana itsessään. En osaa kytkeä kunnioituksen vipua päälle väkisin edes jättimuseoissa, vaan ohitan teokset seisahtumatta, mikäli ne itsessään eivät huuda puoleensa. Olen lahjomaton. Ihmisen tekojen ilmituloja taideteokset ovat, eivät mitään jumalaisen inspiraation ilmentymiä, eivät ennen kuin toisin todistetaan.  Vain (*) Rothko ja Pollock ovat saaneet minut taklattua yllätyshyökkäyksellä.  *(Yllättävän vaikuttavia töitä on tullut vastaan tietysti muulloinkin. Modigliani, Francisco de Zurbaran, John Currin ja Anna Retulainen tulee ainakin äkkiseltään mieleen.)

Mutta! Kuvataide ei ole emotionaalisesti niin vaikuttava kuin elokuva, musiikista puhumattakaan! Kuvataide ei ole niin älyllisen kutkuttava kuin kirjallisuus. Kuvataide ei luo niin hätkähdyttäviä yhteyksiä asioiden välille kuin runous. Miksi ihmeessä olen sitten vieläkin niin kiinni tässä taiteen muodossa?  Vastaus löytyy sekä hyvin kaukaa että läheltä, lähempää kuin oma iho. Toinen vastauksista on kokemuksellinen ja toinen käsitteellinen.

Makasin egon menettäneenä, täysin totunnaisesta rekvisiitasta riisuttuna, keskellä tuskaisia ja ennemmin tai myöhemmin kuolevia ihmisiä. Tyypillinen sairaalakokemus siis!  Huomasin, että minulle ominaiset ajatukset tai tunteet, edes  niiden hillintä, eivät olleet seuranneet minua makuusijalleni. Tässä aidossa, vaikkakin hetkellisessä kokemuksessani, onnistuin kysymään itseltäni oleellisen kysymyksen. Mitä jäisi jäljelle jos kaikki minuutta tukevat asiat riisutaan ja elämä olisi nyt lopussa? Tajusin, että jos en tähän kuviteltuun tulevaisuuden hetkeen mennessä olisi oppinut arvostamaan itseäni ja elämää, tekemisiäni, epäillyt vain kaiken mielekkyyttä, ei jäljellä ole piiruakaan elämän halua, mitään. Tästä kokemuksesta käsin karjuin itselleni: - En SAA väheksyä taidetta! Sen tekemisen ja kokemisen tuomia elämyksiä! Jos jatkuvasti epäilen kuvien kykyä ”aikaansaada” mitään merkityksellistä, teen vääryyttä niitä hetkiä kohtaan, joissa seisahtuminen kuvan äärelle on herättänyt jotain, mitä tahansa (hämmästystä, kyllästymistä, kyyneleitä, ideoita…). Samalla tulen väheksyneeksi koko ihmisenä olemista. Minulla ei ole oikeutta, ei valtaa, jatkaa tällä väheksynnän tiellä. Ihmisenä olemisen kokemus on itsessään arvokas.      

Sitten löysin käsitteen kontemplaatio. Sen esitteli minulle uudessa valossa Henry Hagman mainiossa kirjassaan Taiteen tarkoitus (2011). Koko kirja, pieni mutta sisällöltään tukeva, käsittelee tätä käsitettä. Kirjan referointi tässä yhteydessä ei tunnu mielekkäältä. Sen sijaan avaan Uskon tilat ja kuvat opuksen Petri Järveläisen artikkelin kohdalta ja muistelen Augustinokseen vaikuttaneen Platonin seuraajan Plotinoksen kontemplatiivisen esteettisen teoriaa. Sen mukaan kontemplaation tarkoitus on sielun palaaminen kaiken olevaisen ja käsitteellisen takaiseen alkuykseyteen. Kauneudella on tässä suuri rooli, sillä se on voimakasta ykseyden heijastumaa. Augustinoksen muotoilun mukaan esteettinen laatu tai ominaisuus heijastaa intellektuaalisesti havaittavaa muuttumatonta valon lähdettä. Tällöin siirrytään aistien maailmasta, ulkoisesta sisäiseen. Henry Hagmanin  mukaan kontemplaatiolla tarkoitetaan ihmisen korkeinta ominaisuutta, jonka avulla saadaan suora, käsitteetön yhteys Jumalaan. Kristillisessä ympäristössä kontemplaatio tarkoittaa sisäistä sanatonta rukousta. Sukulaiskäsitteitä ovat myös flow ja mindfullness. 

Niille, jotka eivät saa kiinni kontemplaation käsitteestä, voin lohdutukseksi sanoa, että mikäli kontemplaation ymmärtää, sen on jo menettänyt. Se on niin yksinkertainen, alkumuotoinen, kokemuksen tai olemisen muoto, että se katoaa heti, kun siihen käsitteellisesti koskettaa.  Siksi sen voi vain kokea, ja tässä astuu kuvaan taide. Kontemplaatio taiteessa tarkoittaa keskittymistä vain aistihavaintoon ja eläytymistä siihen. Ja niille, jotka ymmärtävät mistä asiassa puhutaan, mutta eivät tiedosta kokeneensa moista, voin lohduttaa, että todennäköisesti jonkinlainen kokemus on ymmärryksen taustalla. Toisaalta tätä keskittymistä voi aina harjoitella ja siihen pääsemistä siten helpottaa. Kyseessä ei välttämättä ole mikään nirvanan kaltainen huipentuma, vaan ihan tavallinen käsiteetön, keskittynyt mielentila. Maalarin arkipäivää.  

Ihanteellisimmillaan kontemplatiivinen kuva olisi ehkä abstraktia, mutta uskon, että esittävän kuvan tai vaikkapa maiseman, voi kokea komplentatiivisesti.  Esittävän kuvan tasoista yksi voi olla tämän kaltainen käsitteetön tila, johon voidaan astua uudestaan. Omaan työskentelyyni heijastettuna ensimäinen kontemplatiivinen hetki on se, jolloin kuva avautuu ensimmäistä kertaa idean verhoamana. Siinä ei ole vielä muotoa, vain tunnelma ja jonkinlainen tila, jota on vaikea sanoilla sepustaa. Toisen kerran keskittynyt läsnäolo valtaa työhuoneella, päivittäin. Kolmannen kerran toivon kontemplaation ”tapahtuvan,” kun katsoja kohtaa taulun. Se on se ensivaikutelma, toivottavasti jonkinasteinen täräys, sysäys tai sykäys, joka tapahtuu hetkessä, ja johon voi uudestaan palata. Siksi kuva on niin hieno taidemuoto. Sen kokeminen tapahtuu heti. Nanosekunneissa.

Kontemplaation kokemuksen estää arvottava asennoituminen taiteeseen. Yleensä taulun eteen tullaan (myös minä) otsa ja sarvet edellä kysyen onko työ "hyvä" vai "huono". Tuomarointi puskuroi välittömän esteettisen kokemuksen kauaksi taakse. Omalla kohdallani käy usein niin, että jos arvosana kallistuu hyvän puolelle sallin itseni syventyä teokseen varauksetta, kontemploiden. Ehkä tässä piilee syys siihen, miksi sitä tahtoo omien töidensä olevan hyviä; jottei huonous estäisi kontemplaation kokemusta. 

Mikä tässä valon ja ykseyden kokemuksessa sitten on niin tärkeää? Ehdotuksia löydän muutaman. Ensiksikin, kokemus tekee ihmisestä ihmisen. Toiseksi myös kontemplatiivisen kokemuksen etsiminen kuuluu olennaisesti meihin jokaiseen. Toisessa yhteydessä voisin tarttua sellaisiin aiheisiin kuin kaipaus ja tarve mielekkyyteen. Nyt kontemplaation käsittettä tukikeppinä käyttäen palaan vielä Hagmanin ajatukseen siitä, että kontemplaation kokemuksessa on  maailmanparannuksellisia elementtejä. Hän naulaa teesinsa kirjan alkusivuilla: "Taiteen tarkoitus:  tehdä ihmisestä henkinen, hyväsydäminen, jalomielinen, vapaa. (s.9) " Sellainen yhteiskunta, jossa taide on tehnyt itsensä tarpeettomaksi, jossa jokainen yksilö on vapaa, olisi eettisesti hyvä yhteiskunta. Jatkan sikäli epäilevällä tielläni ja summaan, että jos tämä taiteen jalostava vaikutus olisi todellinen, taiteilijakunnan tulisi siis loistaa eettisen elämän ihannekuvana. Empiirinen kokemusaineistoni ei kuitenkaan valitettavasti tue tätä väitettä. Tarvitaan jotain "enemmän" kuin taide. Tätä taide voi kyllä yrittää edustaa, tavoittaa tai johdattaa sen äärelle.

                       

Jos haluat saada ilmoituksen uudesta blogitekstistäni sähköpostiisi tilaa se tästä:

Enter your email address:

Delivered by FeedBurner